Helsingin Sanomat/mielipide 14.9.2006

Nuoren häiriökäyttäytymisen taustalla epävarmuus
”Olisiko jo aika katsoa syvemmälle ja kauemmaksi, nuorten minuuteen?”

Nuorten järjettömien väkivallantekojen, tuhotöiden ja vakavien liikenneonnettomuuksien taustalla nähdään usein muun muassa vihaa ihmisryhmiä, instituutioita ja organisaatioita kohtaan sekä nuorten näyttämisen halua. Olisiko jo aika katsoa syvemmälle ja kauemmaksi, nuorten minuuteen?

Nuorten tyypillisissä ja usein tuhoisissa liikenneonnettomuuksissa auto on täynnä alkoholin vaikutuksen alaisia nuoria ja ratissa kokematon kuljettaja. Syiksi esitetään yleensä ylinopeutta, nuoren vähäistä ajokokemusta, ehkä huonokuntoista autoa ja nuoren halua näyttää.

Näistä syistä seuraavat myös ratkaisu- ja korjausesitykset. Nopeuksia pitää rajoittaa ja ajovalmennusta pitää saada lisää.

Väkivallan- ja tuhotekojen, mm. vakavien pahoinpitelyjen ja hautakivien kaatamisten taustalla taas nähdään omia syitään. Viimeksi Porvoon kirkkopalon yhteydessä syyllisen motiiviksi esitettiin vihaa uskontoa ja kirkkoa kohtaan.

Ehkä näiden kaikkien syiden takaa voidaan löytää kuitenkin muitakin tekijöitä ja mekanismeja.

Murrosikä on nuoren elämässä nimensä mukaisesti murrosvaihe. Nuori on silloin monien paineiden puristuksessa.

Hänen koko fyysisyytensä muuttuu, monet pienet asiat tulevat minän kannalta jopa elämän tärkeimmiksi asioiksi. Nuori on tällöin myös hyvin altis erilaisille vaikutteille.

Sosiaalisesti hyväksytyksi tuleminen on nuorelle tärkeää. Erityisen iso merkityksen saa kaveripiiri.

Vanhemmista, aikuisista, ei ole oikeastaan mihinkään, he ovat nuoren kokemusmaailman mukaan olleet koko hänen nuoren elämänsä ajan aina samanlaisia, paikalleen jämähtäneitä.

Prosessinsa nuori kokee kuitenkin yksin. Hän kokee, ja juuri hyvin arkisten asioiden muodossa, että vain hän on erilainen.

Tällaisia asioita on muun muassa ulkonäkö. Jo yksi finni nenänpielessä saattaa tuntua nuoresta isolta asialta. Nopean kasvun myötä nuori kokee usein itsensä suhteettomaksi ja oudoksi.

Luokkakuvissa tai koulussa tehdyllä videolla vain minä olen tyhmän näköinen, kaikki muut ovat aivan normaaleja ja luonnollisia. Vain minä olen myös ujo ja arka, muut ovat itsevarmoja, rohkeita ja paljon kokeneempia.

Muilla myös tulevaisuuden ammatilliset suunnitelmat ovat selvillä, vain minä olen hukassa.

Tästä nuoren erilaisuuden kokemuksesta seuraa epävarmuus olla oma itsensä . Seurauksena onkin, että hän ei ole oma itsensä eikä etsi minuuttaan sisältään.

Mekanismi ajaa hänet omien tunteidensa ja tuntemustensa ulkopuolelle, yhteys omaan minuuteen ja ajatteluun enemmän tai vähemmän katkeaa ja rapistuu.

Tuloksena on rooli ja roolimaailma pukeutumisessa, käyttäytymisessä, ajattelussa ja arvoissa.

Monien kohdalla tämä roolimaailma saattaa kantaa pitkälle aikuisuuteen, jopa läpi koko elämän.

Nuori ja ajan myötä aikuinen ei elä omaa elämäänsä, vaan ympäristönsä. Ensin varsinkin kavereiden, mutta jatkossa yhä enemmän myös median, julkisuuden, erilaisten ideologioiden jne. määrittelemää elämää.

Ja olennaista on koko ajan se, että vaikka nuori kokee, että hukassa ja epävarma on vain hän itse, koko harha ja kokemus on nuorille yhteinen. Hukassa ei ole vain minä, vaan hukassa ovat kaikki, tai ainakin valtaosa nuorista.

Nuoren elämässä tämä epävarmuus johtaa usein ajattelemattomiin tekoihin. Nuori ei erilaisissa tilanteissa luota omaan minäänsä, omiin tuntemuksiinsa ja ajatteluunsa, hän ei niitä osaa edes enää sisältään hakea, vaan menee muiden mukana.

Seurauksena on ääripäässä järjettömiä väkivallantekoja ja tuhotöitä, kun kukaan nuori ei osaa eikä uskalla kyseenalaistaa niitä. Toiminta ei ole, tai on ainakin hyvin harvoin, tietoista ja harkittua.

Useimmiten kyse on puhtaasta ajattelemattomuudesta. Kun sitten tälle ajattelemattomuudelle annetaan esimerkiksi viranomaisten puheenvuoroissa ja mediassa nuoren ulkopuolelta muita merkityksiä, kuten viha, jengitoiminta, saatananpalvonta ja niin edelleen, ruokitaan edelleen nuoren vieraantumista itsestään.

Nuoren ulkopuolinen maailma määrittelee hänet, kun nuoria pitäisi ohjata juuri päinvastaiseen suuntaan.

Nuoria pitää kannustaa pitämään puolensa. Heillä pitää myös olla rohkeutta tunnustaa oma epävarmuutensa ja rohkeutta toimia sen mukaisesti myös kaveripiirin keskellä.

Tunneäly on Suomessa jäsennetty hyvin pitkälle, ja mielestäni yksipuolisesti, tunteiden ilmaisuksi.

Vähemmälle ja oikeastaan kokonaan sivuun on jäänyt tunneäly tuntumisena, intuitiona, vaistona.

Parhaimmillaan tunneäly on tunnekeskusten ja järkiaivojen tiivistä yhteistyötä, niiden ”tanssia”, joka on hyvä kartta ja kompassi myös nuorille. Nuoria pitää vaan tämän kartan ja kompassin käyttöön ohjata ja opastaa.

Martti Kauhanen

Helsinki

Helsingin Sanomat/vieraskynä 3.2.2007


Työhallinnon asenteet estävät vammaisten työllistymistä


Vammaisten työllistämistuet pitäisi ottaa viipymättä täysimääräisinä käyttöön, kirjoittaa Martti Kauhanen.

Vammaisten heikko työllisyystilanne on ylittänyt viime aikoina usein uutiskynnyksen. Huomion kohteena on ollut muun muassa uudistamisvaiheessa oleva laki sosiaalisista yrityksistä.

Mitään ratkaisevan uutta ei ole kuitenkaan noussut esiin. Vammaisten työllistämisestä puuttuu suuri linja. Vaarana on, että koko ajan paheneva työvoimapulakin, jonka on ennakoitu avaavan aivan uusia työllistymismahdollisuuksia myös vammaisille, jää kokonaan hyödyntämättä.

Suurin ongelma vammaisten työllistymisessä ovat asenteet ja asennoituminen. Kysymys ei ole kuitenkaan – niin kuin yleensä ajatellaan – työnantajien asenteista ja ennakkoluuloista, vaan päättäjien ja viranomaisten asenteista.

Vaikka vammaiset muistetaan virallisissa selvityksissä ja lainsäädännössäkin, käytännössä he jäävät marginaaliin. Käytännön työllistämisessä tärkeämpiä ovat – jos hekään – ”oikeat” työttömät. Miten töitä riittäisi vammaisille, kun niitä ei ole terveillekään, kysyttiin ainakin pahimpina lamavuosina huomaamatta edes, mitä oikein sanottiin.

Toinen peruste vammaisten marginalisoimiseen on monien saama kansaneläke. Ajatellaan, että työllistyminen ja työvoimapalvelujen saaminen ei ole eläkkeen vuoksi välttämätöntä. Noin 500 euron kansaneläkkeellä ei kuitenkaan mitenkään elä itsenäistä elämää, asu, harrasta, perusta perhettä, kouluta lapsia. Työ on jo toimeentulonkin kannalta suurelle osalle vammaisia yhtä tärkeää kuin kenelle tahansa.

Vammaisten työllistymistä tukevat säädökset ovat Suomessa melko hyviä. Ongelma on, että tukia ei käytetä työvoimatoimistoissa säädösten sallimassa laajuudessa eikä siihen tarkoitukseen, johon ne on alun perin säädetty. Toimeenpano ontuu.

Vammaisuus ei esimerkiksi riitä yksinään tukien käyttöperusteeksi, vaan hakijalta saatetaan edellyttää lisäksi pitkäaikaistyöttömyyttä. Tukea myönnetään usein myös vain muutamaksi kuukaudeksi, vaikka mahdollisuus olisi yhdessä työkokeilun kanssa aina 2,5 vuoden tukeen – sosiaalisten yritysten kohdalla jopa pidempään.

Työllistämismäärärahoja on jäänyt työhallinnolla käyttämättä vuosittain miljoonia euroja. Osittain syynä rahojen käyttämättä jäämiseen on varmasti byrokratia, mutta osittain myös asenteet.

Vammaisten työllistämistuet pitäisi ottaa viipymättä täysimääräisinä käyttöön. Määrärahoja pitäisi myös selkeästi lisätä.

Tuet auttavat vammaisia ylittämään kynnyksen työelämään ja käynnistävät myönteisen kehityksen. Ne antavat vammaiselle ihmiselle mahdollisuuden päästä näyttämään osaamisensa. Riittävän pitkäkestoisina ne auttavat häntä myös sosiaalistumaan työyhteisöön.

Vasta tässä vaiheessa tulevat kuvaan myös työnantajien ja muun työyhteisön asenteet ja ennakkoluulot. On mahdotonta ajatella, että asenteet ja ennakkoluulot työpaikoilla muuttuisivat ensin ja sitten alkaisi vammaisten työllistäminen. Järjestys on juuri päinvastainen.

Tukien käyttö alkuperäiseen tarkoitukseen ja täysimääräisinä olisi järkevää myös taloudellisesti.

Vammaisten mahdollisuudet saada koulutusta ja kuntoutusta ovat hyvät, jopa erinomaiset. Yhteiskunta panostaa niihin kiitettävästi niin kokonaisuutena kuin yksittäisen vammaisenkin kohdalla.

Kun tullaan työllistymisvaiheeseen – hedelmien korjaamiseen ja tehtyjen panostusten takaisinmaksuun – kiinnostus kuitenkin loppuu tai on täysin riittämätöntä.

Vammaisten työllistyminen toisi yhteiskunnalle säästöjä, kun hänen eläkkeensä jäisi lepäämään tai loppuisi kokonaan.

Kahden vuoden ajaksi tilalle tulisi erityisvammaistuki, mutta määräajan jälkeen sekin joutuisi tarkasteltavaksi. Tällöin suurimmalle osalle vammaisista jäisi todennäköisesti vain korotettu tai alin vammaistuki, jos sitäkään.

Näin yhteiskunnan säästöt olisivat ajan myötä huomattavat. Työ toisi vammaisellekin itsellisen toimeentulon. Työllistymisen pyörä olisi vain saatava pyörimään.

Martti Kauhanen

Kirjoittaja toimi vuosina 1990-

2005 Näkövammaisten Keskus-

liiton työllisyyspäällikkönä.

Nykyään hän on koulutus- ja

kuntoutusalan yrittäjä.